Mehiläiset
POHJOLANMEHILÄINEN
Tarhaan pohjolanmehiläistä, (pohjoismaalaismehiläistä) joka on pohjoiseurooppalainen alkurotu. Suomeen tätä maatiaismehiläistä tuotiin 1700-luvulla, melko myöhään siis. Mm. Pietari Kalm oli ensimmäisten mehiläishoidon kokeilijoiden joukossa, tosin melko huonolla menestyksellä. Suomeen on tuotu pohjolanmehiläistä sekä Virosta, että Ruotsista. Suomalaiset mehiläistarhaaja toivat jo varhain Suomeen myös muita tarhattuja mehiläisrotuja kuten italialaista mehiläistä.
Kiinnostuin mehiläishoidosta jo lapsena, kun pihallamme oli paikallisen mehiläistarhaajan pesiä. Minun oli tapana istua pesien vieressä pitkiä aikoja tarkkailemassa lentoaukon meno- ja paluuliikennettä. Mehiläishoito on kiinnostavaa puuhaa ja toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa siihen. Pyrin joka kerran pesillä käydessäni ainakin hetken aikaa rauhassa tarkkailemaan mehiläisten toimia.
Olen hoitanut pohjolanmehiläisiä tarhaukseni alusta asti ja minulla on erittäin hyviä kokemuksia. Mehiläiset ovat lauhkeita ja helppohoitoisia jopa näin vasta-alkajan näkökulmasta. Ne juoksevat kyllä vilkkaasti kehillä mutta parin ensimmäisen vuoden jälkeen olen oppinut käsittelemään kehiä niin, että tämä ei haittaa.
Emot ovat olleet poikkeuksetta hyviä ja ahkeria munijoita. Mehiläiset ovat myös talvehtineet erittäin hyvin (talveutan yhdessä laatikossa) ja varroapunkkia tai tauteja ei ole esiintynyt. Laitan pesiin paljon rakennettavia uusia pohjukkeita alkukesällä ja poistan tummia kehiä. Tämä voi vähentää satoa, mutta koska kyseessä on tällä hetkellä sivutoiminen mehiläishoito, se ei haittaa.
Mehiläisharrastukseen minua innosti mehiläistarhuri ja emonkasvattaja Aimo Nurminen Rymättylästä. Olen hänelle kiitollisuudenvelassa opastuksesta ja avusta, jota ilman tuskin olisin pärjännyt mehiläisten kanssa puolta vuotta pidemmälle. Aimo kasvattaa pohjolanmehiläisemoja ja on siirtymässä tarhaamaan pelkästään pohjolanmehiläistä. Aimo tuottaa erittäin korkeatasoista lähihunajaa. Tiedustelut: aimo.nurminen@otavanmaa.net
TIETOA MEHILÄISTEN ELÄMÄSTÄ
Mehiläiset keräävät kukista mesinesteitä. Mesineste on sokeripitoista ainetta, jota hyönteispölytykseen erikoistuneet kasvit erittävät päivittäin pikkuruisen pisaran kerrallaan. Mesinesteiden ruokosokeripitoisuus on noin 60-15 prosenttia. Kukinto on mehiläiselle yhtä kuin elämä. Kaikki kukinnot eivät mehiläistä kiinnosta. Vain ne, jotka tarjoavat riittävän sokeripitoista mettä ja myös siitepölyä, jota mehiläinen kerää aktiivisesti takajaloissaan olevaan vasuun. Mettä mehiläinen käyttää energialähteenä ja siitepölyä proteiinilähteenä.
Hunaja on kultainen ihme: Millään ihmisen menetelmällä ei pystyttäisi keräämään miljoonia kiloja luonnon sokeria yksittäisistä kukista. Mesi alkaa muuntua entsyymien vaikutuksesta hunajaksi meden keränneen mehiläisen ruumiissa jo sen kotimatkalla. Ruokosokeri muuntuu hedelmä- ja rypälesokeriksi, sekoitukseksi, joka imeytyy suoraan ilman pilkkomistarvetta mm. ihmisen ruuansulatusjärjestelmään. Kotiin palaava lentomehiläinen antaa hunajan lentolaudalla odottaville kotimehiläisille. Ne alkavat ”purskuttaa” mettä edestakaisin suuosillaan muuntaen ja kuivaten sokerilientä edelleen. Sitten ne vuorostaan antavat meden seuraaville “kotimehiläisille”, ja näin mesi on ollut usean mehiläisen hunajakuvussa, ennen kuin se säilötään kennoon.
”Kotimehiläiset” siirtävät hunajaa kennosta kennoon kunnes mesi on kokonaan muuntunut hunajaksi ja liika kosteus on poistunut siitä. Silloin mehiläiset peittävät kennon vahakannella. Valmiissa hunajassa on erilaisia happoja, valkuaisaineita, suoloja, vitamiineja, rautaa, klooria, fosforia, kalkkia, mangaania, entsyymejä, tuoksuaromeja ja hyvää makua antavia aineita. Hunajan ravintoarvo on erittäin suuri, eikä siinä ole oikeastaan lainkaan kuona-aineita. Mehiläiset viettävät lepokauden lentämättä ja ulostamatta pesässään, ja niiden ravinnon on tyydytettävä usean kuukauden ravintotarpeet tuottamatta silti ulosteita.
Pesää ylläpitävät ja hallitsevat työläiset, steriilit naarasmehiläiset. Ne huolehtivat pesän kosteudesta, lämpötilasta, tuuletuksesta, toukkien ruokinnasta, emosta, ne kasvattavat kuhnureita ja ajavat ne sitten ulos, kun niitä ei enää tarvita. Ne puolustavat ja rakentavat. Ne keräävät mettä ja kuluttavat siinä työssä vähitellen itsensä loppuun. Elämänsä aikana mehiläinen lentää kolme kertaa maapallon ympäri ulottuvan matkan.
Mehiläisillä on symbolinen kieli, joka koostuu erilaisten tanssien osista, tanssin liikkeen täydentävät äänet, tuoksut, meden ja siitepölyn maku, ehkä myös sähkömagneettinen latautuminen. Mehiläisten maailmaa hallitsevat aurinko, lämpötila, kosteus ja magneettinen säteily.
Lähde: Lauri Tuomainen: Mehiläisten hoito. Werner Söderström Osakeyhtiö 1948.
MEHILÄISHOIDON ALKUVAIHEEN VUOSILUKUJA SUOMESSA
1704 Turun Akatemiassa ilmestyy Johannes Wanaeuksen väitöskirja De Mellificio runouden professori Rudénin valvonnassa. Väitöskirja pohjautuu antiikin runoilijoiden, mm. Vergiliuksen teoksiin.
1747 Turun Akatemiassa ilmestyy Christer Björklundin väitöskirja De usu cognitionis Insectorum Carl Fredrik Mennanderin valvonnassa. Siinä maitaan että mehiläishoitoa voisi harjoittaa Suomessa. Teoksen usus medicus-osiossa mainitaan hunaja.
1750-1751 Maaherra W.Carpelan vastaa kyselyyn Ruotsin valtakunnan alueella harjoitetusta mehiläishoidosta Uudenmaan läänin osalta. Hän toteaa, että Uudenmaan läänissä ei ole koskaan harjoitettu mehiläishoitoa, eikä ilmeisesti tulla koskaan harjoittamaankaan.
1757 Turun Akatemiassa ilmestyy Abraham Indreniuksen väitöskirja Enfaldiga tanckar Wisande hwad en Präs kan bidraga til OECONOMIENS uphjalpande Pehr Kalmin johdolla. Väitös kehottaa pappeja hoitamaan myös mehiläisiä ja mainitsee siman, jonka valmistusaine hunaja on.
1760 Piispa Mennander tilaa Virosta Pastori Aveniukselta mehiläispesiä. Vain yksi pölkkypesä saapuu ja sekin kuolee jo ennen seuraavaa satokautta hoitovirheen vuoksi. Mennander on Tukholman valtiopäivillä ja pesän vastaanottaa Pehr Kalm. Kalmin ja Piispa Mennanderin kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Kalm hoiti mehiläisiä pastori Aveniuksen ja professori Lechen ohjeiden mukaan: pesä talveutettiin sisällä ja kun mehiläiset maaliskuussa pyrkivät lennolle, Leche käski pimentämään huoneen ja pakottamaan mehiläiset uudelleen “horrokseen” jolloin mehiläiset menehtyvät. 1760-luvun aikana Kalm pyytää Mennanderia useaan otteeseen toimittamaan mehiläisiä Suomeen. Näin ei kuitenkaan tapahdu, eikä kirjeenvaihdossa Mennanderin kanssa ole mainintaa mehiläishoidosta vuoden 1761 jälkeen.
1761 Pietari Gadd pitää Tukholmassa puheen, jossa mainitsee Fagervikiin tuodun Virosta mehiläisiä yhdeksän, kymmenen vuotta aiemmin. Turun Akatemiassakin on Piispa Mennanderin sinne tuomia mehiläisiä. (Fagervikin mehiläishoidon jatkumisesta ei ole säilynyt tietoa)
1777 (?) Karl Niklas Hellenius, luonnontieteilijä ja Linnén oppilas tuo Akatemian puutarhaan mehiläisyhdyskunnan olkipesässä (bikupa) Upsalasta. Mehiläiset ovat suurella varmuudella ns pohjoismaalaismehiläisrotua ja näistä Upsalan mehiläisistä saa alkunsa yhtäjaksoisesti Suomessa hoidettu pysyvä maatiaismehiläiskanta, joka vasta 1950-luvulla alkaa laajamittaisemmin korvautua muun rotuisilla tuontiemoilla.
Lähde: Kaarlo Huotari: Mehiläishoidon kotiutuminen Suomeen ja vaiheet järjestäytymiseen asti itsenäisyyden ajan alulla.
