Miten syntyi Sinisen Kärpäsen Sirkus

Tutustuin kirjan kuvittajaan Sallaan, kun tein lastenkirjanäyttelyä Murmanskiin muistaakseni vuonna 2005.  Murmanskin lasten ja nuorten kirjastossa oli esillä ihailemieni Petra Heikkilän, Salla Savolaisen, Matti Pikkujämsän ja Cristel Rönnsin kuvituksia. Vierailin näyttelyn yhteydessä Murmanskissa kirjailija Hannu Hirvosen kanssa, jonka kirjan Salaperäistä, tuliperäistä (Tammi) Salla oli kuvittanut.  

 Tapasimme näyttelyyn liittyen kerran ja sen jälkeen lähettelimme silloin tällöin sähköpostia toisillemme. Muistan, kun kerroin mehiläistarhauksestani. Salla taas kertoi suuresta pihastaan Karkkilassa ja miettineensä myös joskus mehiläispesiä puutarhaan. Vähän aikaa tämän jälkeen Salla lähetti minulle puupiirroskuvan ampiaisesta käsilaukku kainalossa. Kuvassa oli jotain, joka tarttui. Lämpöä ja asennetta. Salla kertoi, että pikkuriikkisten hyönteisten piirtäminen oli innostavaa.

 Minä taas olin aina halunnut kirjoittaa hyönteisistä! Aivan lapsesta asti olen ollut niiden ihailija ja seuraaja. Muistan kuinka lapsena lojuin pihalla räsymaton päällä tuntitolkulla ja katselin kuinka hyönteiset kiipeilivät ruohometsikössään. Hyönteisten värit, käsittämättömän korsteelliset yksityiskohdat, metallinkiilto, ohuet jalat hienonhienot tuntosarvet olivat loputtoman ihmetyksen kohde. Laitoin piakkoin Sallalle sarjan tekstejä, joita ampiainen oli innostanut kirjoittamaan.

 En koskaan ole halunnut tehdä runokirjaa jonkin teeman mukaan. Minusta sellainen on tylsää. Mutta päätin kuitenkin hypätä hyönteisten pienoismaailmaan kirjan aloitusrunoksi valikoituneen unelmoija-ampiaisen tavoin: rohkeasti ja päämäärättä. Huomasin pian, että hyönteisistä on mahdollista kirjoittaa moninaisesti ja hyvin erityyppisiä runoja. Suorasanainen runo antaa mahdollisuuden luoda tunnelmia, joita riimit rajoittavat.

 Tein runoja melko nopeassa tahdissa. Mietin kaikkia hyönteisiä, jotka jollain lailla olivat tuttuja ja tärkeitä minulle itselleni. Kirjaan taisi tulla pari nilviäistäkin ja ainakin yksi keiju. Tapanani on hellästi ja  huvittuneesti leikkiä aina myös riimeillä. Pidän hyvin paljon yhdestä kirjan naivistisesta, riimirunoudella leikittelevästä runosta nimeltä Hyttysen lempi. Runot syntyivät kolmessa erässä.

 Koetan aina kirjoittaa pakottomasti. Liika yrittäminen ja ajatteleminen pilaa runon. Proosan kirjoittamien on hiukan erilaista.  Runoja tehdessä koetan pysytellä oikeassa mielentilassa tai tunnelmassa, viipyä kuin oikeasti luomassani mielikuvitusmaailmassa ja synnyttää tähän maailmaan uusia tiloja kielen kautta.

 Aivan viimeisessä vaiheessa lisäsin kokoelmaan vielä muutaman runon, mm. hyönteisten omalla kielellä kirjoitetun keskustelun ja lopun jäähyväisrunon Kärpäskaravaani, jossa sirkus on jo lähdössä pois. 

 Kuvitustekniikka tekee kirjasta hauskalla tavalla kuvakirjaperinteeseen ja  käsityöläisyyteen viittaavan. Värit ovat lämpimät, syvät ja hehkuvat. Puupiirroksen karheus antaa luvan käyttää todella makoisia värejä. Sallan hyönteiset ovat yhtä aikaa sympaattisia ja raisuja,  maanläheisiä, herkkiä ja itseriittoisia. Asennot ja ilmeet kertovat ötököiden luonteesta.  Itselleni tärkein kuva on varmasti Sinisiiven salaisuus. Kuvassa on valtavasti toivoa ja leikkiä, mutta myös lohtua, mikä auttoi minua selviämään omaisen kuolemasta kesken kirjan tekoprosessin. 

Mainokset
%d bloggers like this: